Käänteiskopioijaentsyymi
Alla esittelemämme artikkelissa käsittelemme aihetta Käänteiskopioijaentsyymi, joka on herättänyt kiinnostusta ja keskustelua yhteiskunnan eri osa-alueilla. Alkuperäistään nykypäivän merkityksellisyyteen asti Käänteiskopioijaentsyymi on ollut monien tulkintojen ja mielipiteiden kohteena, mikä on synnyttänyt laajan tutkimus- ja tutkimuskentän. Tämän artikkelin aikana tutkimme Käänteiskopioijaentsyymi:n eri näkökohtia, analysoimme sen vaikutusta eri yhteyksissä ja tarjoamme kattavan kuvan sen merkityksestä nykymaailmassa.
Käänteiskopioijaentsyymi on joissain viruksissa oleva entsyymi, joka kopioi viruksen yksijuosteisen RNA:n infektoidun solun käyttämäksi kaksijuosteiseksi DNA:ksi. Solun oma integraasientsyymi liittää tämän solun genomiin. Käänteiskopioijaentsyymeitä on muun muassa retroviruksilla ja hepatiitti B -viruksilla.
Rakenne ja toiminta
Monet käänteiskopioijaentsyymit koostuvat kahdesta alayksiköstä, α- ja β-yksiköstä. Entsyymi kykenee katalysoimaan kolmea erilaista reaktioita, RNA:sta riippuvaa DNA-synteesiä, RNA:n hajotusta ja DNA:sta riippuvaista DNA-synteesiä.
Sovellukset
Lääketieteessä käytetään hyväksi käänteiskopioijaentsyymin inhibiittoreita muun muassa AIDSia vastaan taistellessa. Tällaisia lääkkeitä ovat muun muassa tsidovudiini eli AZT ja dideoksinosiini (DDI).
Tsidovudiini eli AZT on ensimmäinen kliiniseen käyttöön hyväksytty inhibiittori. HI-viruksen käänteiskopioijaentsyymi käyttää mieluummin RNA-ketjuun AZT-trifosfaattia kuin dTTP:tä, mutta koska AZT:stä puuttuu 3'-hydroksyyliryhmä RNA-ketju ei voi pidentyä. Näin ollen AZT:lla ja muilla vastaavilla aineilla voidaan jossain määrin hidastaa immuunikadon leviämistä. AZT ei ole myrkyllinen T-lymfosyyteille, joita HIV infektoi, mutta vaikuttaa olevan myrkyllinen luuytimen soluille aiheuttaen anemiaa.
Käänteiskopioijaentsyymeitä käytetään myös hyödyksi geenitekniikassa. Ne mahdollistavat mRNA:lle komplementaarisen DNA:n eli cDNAn syntetisoimisen.
Historia
Käänteiskopioijaentsyymin löysivät toisistaan tietämättä Howard Temin ja David Baltimore vuonna 1970. He saivat Nobelin lääketieteenpalkinnon vuonna 1975 yhdessä Renato Dulbeccon kanssa kasvaimia aiheuttavien virusten ja solun geneettisen materiaalin tutkimisesta .
Lähteet
- ↑ Jyrki Heino, Matti Vuento: Solubiologia, s. 274–276. 2. uudistettu painos. WSOY, 2004. ISBN 951-0-28955-8. (suomeksi)
- ↑ a b c d e Nelson DL, Cox MM: ”Chapter 26 RNA Metabolism”, Lehninger - Principles of Biochemistry, Fourth Edition, s. 1021–1023. New York: W. H. Freeman and Company, 2005. ISBN 0-7167-4339-6. (englanniksi)
- ↑ The Nobel Prize in Physiology or Medicine 1975 NobelPrize.org. 1975. Viitattu 19.5.2012. (englanniksi)